marks kirjoitti:
Tulipas pitkät pätkät
Ja siitä tulee mieleen: FB:ssä on mahdoton käydä tällaista usean viikon tauonkin jälkeen elävää keskusteluketjua. Siitä voi tietty olla montaa mieltä että tarvitseeko tai onko mitään järkeä mutta kuitenkin tämänkin takia foorumi yhä puolustaa paikkaansa
Viestisi olivat seikkaperäisiä ja hyviä juurikin pituutensa ansiosta. FB:n tekninenkään rakenne ei tue järkevää keskustelua enkä ole muutenkaan halunnut tukea systeemiä, mikä on tuhonnut ison liudan hyviä keskustelufoorumeita. Lisäksi FB luo vääristyneen kuvan elämästä ja aiheuttaa tutkitustikin pahoinvointia ja ajanhukkaa. Kisani olivat ainakin tosiaankin info-sivulla ja saivat täällä 90 katsojaa sekä GS-salilla koko liudan. Toki kisojen ajankohta ei ollut optimaalinen ja jokaisella on omat syynsä jäädä pois, joten kritiikkini ei kohdistu henkilökohtaisesti kehenkään.
Kuitenkin, kun salikisojen vähyyttä on valiteltu ja muutamat lähiaikojen harvat on täyteen buukattu, kyse on muustakin. Oikeastaan tämä oli mielenkiintoinen testi ; kun vuosi sitten minulta taklattiin fyysisesti jalat alta hirveällä määrällä vammoja ja muita hankaluuksia, halusin nähdä, taklataanko ne myös henkisesti viemällä uskottavuuteni kisojen järjestäjänäkin. Aika kiitettävästi taklattiin, kun kisaajia tuli nolla ja tuomareita 1 (JukkaR). Tosin taklaus, joka parikymmentä vuotta sitten olisi pudottanut minut maahan, horjutti nyt vain vähän, koska toleranssini niihin on noussut melkoiseksi. Minulta on mm kuollut vuosia sitten kolme lähiomaista kk sisällä ja liikunnan puolella olen treenannut tuoreiden luun murtumien ja katkenneiden jänteiden kanssa, joten osaan asettaa kakaramaiset taklaukset omiin mittasuhteisiinsa.
Varsin realistisen ihmiskuvan omaavana henkilönä tiesin, ettei tämän ikäistä raihnaista kuntoilijaa voida ottaa vakavasti kun ikääntyvälle Teemu Selänteellekin lähinnä vittuillaan, mutta odotin jotain 5-8 tulijaa mahdollisesti viimeiseen kisani viimeisessä lajissa (työnnössä), missä pystyn kunnolla kisaamaan. Kisan peruuntuminen nyt ei niin hirveästi muutoin häiritse, koska viime kuukausien kovasta harjoittelusta huolimatta kunto ei enää asettunut kohdilleen.
Urheiluympyröissä tosiaankin arvostetaan kahta asiaa:
Ensimmäinen on kovat tulokset. Vuosikymmeniä sitten 30min kympillä oli hiihdossa kovat aika normikelillä ja oli surkuhupaisaa huomata, miten puolen tunnin miehet kerääntyivät kisan jälkeen kehäksi jutustelemaan ja sitten muodostui 33, 36min jne kehiä. Otaniemen voimailusalilla oli kuulemma pukukopin penkkiin merkitty reviirit 1100, 1000kg jne voimanostajille.Täälläkin on osuvasti sanottu 16-kiloisilla kisaavien miesten olevan "ravintoketjun pohjalla". Toinen on sitten runsas osanotto tapahtumiin ja mieluusti niiden järjestäminen.
Onko kumpikaan sitten järkevä syy jakaa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin? Kovia tuloksi toki kuuluu arvostaa, jotta niihin pyrittäisiin, mutta kaikilla ei ole millään omistautumisella mahdollisuutta tulla mestariksi tai osallistua jatkuvasti tapahtumiin. Itsekin teen työtä sekä yrittäjänä että vkl ja iltoihin painottuen hengityshalvauspotilaan hoitotiimissä eli käytännössä pyydän vapaata, jos jotain järkkään. Toisaalta treenejä ja kisat järjestin jo aikoinaan hyvin pienellä osaamisella ja vaivalla, joten ei niihin mitään neroutta tarvita vaan pikemminkin sopivat työajat ja muu elämäntilanne.
En ole ollenkaan varma, onko mainitsemasi avoimen segmentoitunut ja kaupallistunut tilanne jenkeissä yhtään huonompi kuin suomalaiset kultapossukerhot.
Itseäni ovat kiinnostaneet lähinnä kisat. Yhdistystoimintaihmisiä en ole, sosiaalinen puoli on ihan kivaa, mutta en ole koskaan tuntenut erityistä yhteenkuuluvuutta urheilijoiden kanssa vaan viihtynyt paremmin sohvaperunoiden ja raihnaisten ihmisten parissa. Niinkään hieno väline kuin kahvakuula yhdistää ihmisiä vain kapealla sektorilla.
Muutoin näen, että aiemmin mainitsemiani kolmea mestaria sekä joitakin muitakin (Sundström ym) yhdistää kyky tehdä hommaa itselleen kuten useimpia suuria kestävyysurheilijoita. Eivät he hae jatkuvasti toisten hyväksyntää peukuilla tai päivittele sitä, että Timbuktussa joku opettaa kuulailua väärällä tekniikalla. Muuhun tapahtumiin kuin kisoihin he ovat osallistuneet vähän tai ei ollenkaan.
Olen kirjoittanut tähän ajoin jyrkästikin, mutta sen avulla opit ymmärtämään ja valmistautumaan siihen päivään ehkä 15 vuoden kuluttua, jolloin itsekin istut siellä penkin huonommassa päässä ja perse alkaa pudota lattialle. Tässä ja nyt olen alkanut yhä enemmän kokea, että paikkani on siellä letkuissa olevan ihmisen lähellä ja siellä saan jopa arvostustakin. Tämä miljöö on alkanut tuntua joltain kummalliselta varjomaailmalta, josta olen häipymässä pois. Liikuntaa ehkä yliarvostetaan, mm Myllylän ja Halmeen kohtalot kertovat siitä. Loppujen lopuksi terveyskään ei ole kovin tärkeää, 15 vuoden aikana vaikeavammaisten parissa olen huomannut, että pyörätuolissakin monet ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä.