Kahvakuulaurheilu.net

Niin ja tämä säikeen avaus oli vähän niin kuin ääneen ajattelua.

Absoluuttinen hapenottokyky ei aikuisella varmaan paljon kehity, suhteellinen voi kehittyä. Voima taas voi kehittyä lihaskasvun myötä. Toisaalta taas molemmat alkavat jossain vaiheessa elämänkaarta heikentyä. Kimuranttia, mutta ehkä tämä on vaan mulle tyypillistä ylianalysointia.

Ja taitoja voi oppia ja kehittää hautaan saakka.

Voi siis vanhanakin kehittyä, kunhan ymmärtää rajoitteensa.

_________________
The light that burns twice as bright burns half as long. (Eldon Tyrell, Bladerunner)

Muut täällä keskustelevat tuntevat asiaa varmaan paremmin, mutta kai aika selvää on, että ikääntyessä mahdollisista harjoitteluvirheistä ja kropassa piilevistä heikkouksista johtuvat vammat tulevat vähitellen esiin ja alkavat haitata (kovaa) harjoittelua. Lisäksi vanhetessa tavoitteet voivat muuttua. Jos ihminen ei pysty tietoisesti arvioimaan tulostavoitteidensa tai muiden tavoitteiden mielekkyyttä, hän voi väsyä, kyllästyä ja harjoittelu voi muuten ajautua umpikujaan. Kaikki nämä tietysti heikentävät tulostasoa tai ainakin hidastavat sen kehitystä.

Itse en ole koskaan ollut kilpaurheilija enkä erityisen kunnianhimoinen kuntoilijakaan. On toki joitain simppeleitä tavoitteita, kuten että jos vähän laihtuu ja lihasvoima paranee, pystyy taas juoksemaan kevyemmin ja esimerkiksi vetämään leukoja ja tekemään etunojapunnerruksia (kunhan vihoitteleva olka rauhoittuu.) Toisaalta tiedän aivan hyvin yli 50 vuoden ikään ehtineenä, että vaikka nuo tavoitteet ovat mukavia asioita, ei se elämän niiden saavuttamisen jälkeen kovin paljoa ihmeellisemmäksi muutu. Aidommat ja samalla vaikeammat tavoitteet liittyvät jonkinlaiseen tasapainoon työn ja vapaa-ajan; liikunnan, levon ja syömisen kesken. Toisaalta, kun en ole tuollaisia tasapainotiloja koskaan tainnut kokea, en myöskään tiedä, miltä ne tuntuisivat.