Second kirjoitti:
Meikäläisellä tekniikka laahaa reilusti voimien jäljessä joten juuri tuo tiputtautumis- ja lukitusvaihe on mahtava kun se sujuu. Tempaus minulla oli 50 kiloa ja raaka tempaus 70 kiloa, eli pientä epäsuhtaa on havaittavissa.
Samoin se on mullakin. Tempauksessa 45kg on mennyt kerran kyykkyyn, mutta jos päätän että otan raakana niin nousee varmasti. Jos nostan sen raakana, teen siihen perään tempausvalan, että rohkeutta allemenoon tulisi...
Second kirjoitti:
Mut joo enemmän omasta mielestä räjähtävyyden paradoksi on juuri siinä että kestävyysharjoittelu on sille myrkkyä.
Painonnosto on niin herkkä laji, että treeni menee ns.
vituiksi jo tosi pienestä. En uskonut valmentajaa, kun hän sanoi minulle keväällä että en saa juosta enkä mielellään kävellä, hermotus menee... Aika on näyttänyt, että niin se vain menee, jos painonnostoa edeltävänä päivänä juoksen, kävelen paljon, käyn hierojalla (tämä kestää jopa päiviä) menee seuraava treeni ihan päin mäntyä. Jalat ei vain tottele ja olen hidas. Muutos on niin merkittävä, että se näkyy valmentajalle ja hän kysyy "missä mättää tänään?"
Joo, ei ole mitään järkeä rikkoa itseä liian isolla kuormalla ja mahdollisesti väärillä liikerajoilla. Yks hienoimmista anneista salilla on ollut tänä syksynä katsoa sivusta kun Eero Retulainen nostaa. Kyllä veti salin hiljaiseksi kun veti rinnalle ja työnsi 175kg.
Kattilakelloilija kirjoitti:
Mut joo, pitkälti samasta syystä oon ite siitä asti kun kahvakuuliin tutustuin tehny niillä tempausta, nyt viitisen vuotta ja pidempään kuin mitään muuta nostoa. On hauska liikuttaa rautaa nopeasti ja niin että se just sopivasti, jarruttamatta pysähtyy ylös suorille käsille.
Mä en kuulien kanssa saa läheskään samaa hyvänolon tunnetta. Kuulien kanssa paras olo tulee, kun saa lopettaa, ei koskaa yksittäisestä suorituksesta.