Mulle tuli parikin ajatusta yhtäkkiä mieleen tästä hommasta (ja se on entiselle sukeltajalle niin kova juttu, että pitää heti dokumentoida se johonkin).
Ensinnäkin raha: Jos lajissa liikkuu raha, se tarkoittaa siis sitä, että urheilija saa rahaa mutta myös sitä, että joku tekee ko urheilijalla vielä enemmän rahaa.
Ja siitä suora johdannainen toiseen ajatukseen: mikä Suomessa on hiihtäjiä ristiinnaulitessa unohtunut on se, että douppaaja ei toimi yksin eikä usein edes vapaasta tahdostaan.
Käytän esimerkkinä taas pyöräilyä, mutta vain siitä syystä, että siitä jotain tiedän. Uskon, että lajista riippumatta totuudet on samankaltaisia. Terävimmän huipun alapuolella on taso, josta ponnistetaan korkeimmalle tasolle. Tällä tasolla on ne urheilijat, joilla on eniten pelissä. Eniten voitettavaa ja hävittävää. Mitään ei ole vielä saavutettu (eikä siis tienattu), mutta töitä on jo tehty se yhden eliniän verran. Silloin jos tallipäällikkö vihjaisee, että mitäs jos finskipoika alkais harjoittelemaan niin kuin ammattilaisten kuuluu tai me nostetaan tuo kotimaan kuski Pro Tour joukkueeseen (tarina siis sijoittuu pyöräilyn valtamaihin), kaikki muut tiimissä on jo satsilla ja sulla ei vaan meinaa kulkea. Mitäs veikkaatte, viisitoista vuotta tehnyt töitä lajin eteen, viimeiset vuodet tuhatta tuntia (tjsp) ja sopimus katkolla. Jos sanoo ei, tulee maitojunalla kotiin ja päätyy fillarikaupan takahuoneeseen oikomaan paskaksi ajettuja kiekkoja kympin tunti. Jos taas vastaa toisin, saattaa olla seuraavassa Grand Tourissa hetken aikaa irtiotossa Eurosportin suorassa lähetyksessä ja alkaa saamaan ekaa kertaa enemmän kuin suolarahoja vaivoistaan.
Mä en douppaajia tuomitse, näen heidät vaan ihmisinä, jotka on ajettu mahdottomaan tilanteeseen. Väärin on tietysti väärin, mutta synnitön meistä heittäköön ensimmäisen kiven...