teija kirjoitti:
Mä olen ollut oikeastaan vain kiinnostunut näkemään, kuinka pitkään voin pitää voima-ja lihaskuntoharjoitteluni nousujohteisena.
Aloitettuani urheilemisen kuutisen vuotta sitten olen joka syntymäpäivänäni ollut paremmassa kunnossa kuin vuotta aiemmin. Kuulien tultua mukaan muutos parempaan jyrkkeni huomattavasti.
Ajan myötä treenaamiseen jää myös koukkuun, siitä tulee tärkeä osa elämänlaatua ja -sisältöä. Pitää päästä vertailemaan voimiaan nuorempien seurassa
, mikä puolestaan ruokkii treenimotivaatiota lisää. Jossain vaiheessahan tulee tietysti stoppi, mut toivottavasti ei ihan vielä.
Saman ikäluokan edustajana yhdyn hyvin pitkälti teijan sanoihin.
Mittailin enimmäkseen maantietä ja uima-allasta hyvin aktiivisesti vuosikaudet, ja taustalla takoi ajatus, että lihaskuntotreeniäkin pitäisi olla istumatyön vastapainoksi. Koska salitreeni ei napannut yhtään, olin hyvin innoissani löydettyäni itseni ensimmäisen kahvakuulatreenin jäljiltä koko kropan lihakset hellinä. Siitä se sitten lähti, yli nelikymppisenä. Ensiksi tavoite oli vain saada parempaa lihaskuntoa, mutta hyvin äkkiä huomasin innostuvani haastamaan itseäni aina vaan isomman kuulan/kuulien kanssa. Sehän sitten vaati taas sen, että piti ruveta ottamaan selvää turvallisesta tekniikasta, joka puolestaan kiskaisi itsensä haastamiseen kisapuolella. Haasteita tuntuu löytyvän aina vain lisää jokaisella osa-alueella, ja ihan reilusti tunnustan olevani koukussa itse treenaamiseen. Minulla se tapahtuu sekä yksin että ryhmässä, sekä GS-painotteisesti että jumppakuulaten, ja molempia tarvitsen. Treenien vetäminenkin on tullut osaksi elämää, ja siitäkin saa joka kerta itselleen jotain, kun porukalla hiotaan tekniikoita ja hikoillaan.