Sylettää tuo kovuuden ihannointi mitä tämä nykyinen (ja entinen?) fitness-kulttuuri on täynnä. Kaikkien treenien pitää olla "kovaa!", "rankkaaa!" ja "täysiiiiii!" ja silti kaikki on niin ihanaa ja siistii.
Tässä yksi urheilija joka on muokannut voimakkaasti omaa asennetta suhteessa treenaamiseen:
https://www.youtube.com/watch?v=RnfcqyI7RqoEnglaniksihan tuo haastattelu on. Eli 4 marathonia 1 päivän aikana, 42 kg jääkaappi selässä. Samoin kaveri on juossut 40 maratonia, 40 päivässä, sama jääkaappi selässä. Kaveri ei ihannoi eikä hehkuta kovuutta eikä onnistumisia. Samalla hän ei myöskään anna sijaa pään sisäisille pikkupiruille, jotka tuollaisen suorituksen aikana kuiskuttelevat korvaan kokoajan.
"Kun saavut viimein mäen päälle, et tuuleta, et nauti, vaan kysyt että missä on seuraava mäki" Enemmän tai vähemmän sanatarkasti häntä siteeraten, todennäköisesti vähemmän sanatarkasti.
Tietty menee enemmän filosofian kuin treenaamisen puolelle ja ainakin itseäni urheilijoina eniten kiehtoo juuri ultrajuoksijat joiden harjoittelu ja kisaaminen on isolta osalta surkeuden sietämistä.